Lontoosta Brightonin - Vaikeaa reittiä

He kutsuvat sitä Vihreäksi Monsteriksi.

En ollut vakuuttunut. Kuulemani mukaan sitä voitaisiin oikeutetusti kutsua 'paholaiseksi' tai jotenkin vastaavaksi, mutta Vihreä Monsteri? Tule nyt, ihmiset, tee minulle palvelus, älkäämme tehkö tästä vuorta kohtuullisen jyrkästä tiestä.

Mutta sitten kohtasin sen. Tein tuttavuutta – vakavasti tuttavuutta – ja tajuan nyt, ettei sillä voi olla muuta nimeä kuin Vihreä Monsteri.

Se monsteri, josta puhun, tunnetaan kartanpiirtäjille Ditchling Beaconina. Se kohoaa 250 metriä merenpinnan ylle. Se on korkein kohta East Sussexin maakunnassa. Tie, joka kiemurtelee sen ylös, nousee 160 metriä vain yhdessä mailissa. Ensimmäinen kurkistukseni siihen oli Ditchling Villagen pääkadulta, uneliaasta paikasta juuri Brightonin pohjoispuolella. Olin pysähtynyt hengähtämään, nostanut pyöräni jalkakäytävälle ja odotin pyöräilykaveriani, Tomia, saavuttavan minut.

Älä anna ‘saavuttaa’ hämätä; hän oli noin kolme sekuntia jäljessä ja oli kärsivällisesti sietänyt kehnoa vauhtiani viimeiset 40 mailia. Hän on paljon kuntoisempi kuin minä ja on enemmän kuin vain pyöräilykaveri – olemme tunteneet toisemme syntymästä asti, pysyneet parhaina ystävinä siitä lähtien, enkä voisi kuvitella parempaa kumppania tuolle uuvuttavalle haasteelle, jonka olimme asettaneet itsellemme tänä pilvisenä kesäkuun päivänä. Vietimme lapsuutemme rajoja rikkovina ja tämä suuntaus on jatkunut aikuisuuteen.

Ja tässä oli viimeisin rajamme, aivan silmiemme edessä – Vihreä Monsteri.

Aluksi olin olettanut, että se oli vain matala pilvien linja. Mutta sitten, kasvavalla huolella, ymmärsin, että se oli maakaistale. Maakaistale, jossa oli tunnistettava vihreä sävy ja joka oli ehdottomasti yhdistetty – vaikka kamalalla jyrkkyydellä – siihen maahan, jolla seisoin.

Kohtaamisessa toivottomien mahdollisuuksien edessä, kuten silloin olin, taipuisin yleensä voitettuna alistumiseen ja menisin hiljaiseen murheeseen. Tom taas hymyilee ja hyökkää ongelman kimppuun kuin härkä. Jos hän ei olisi ollut siellä näyttämässä esimerkkiä, uskon, että olisin ryöminyt lähimpään puutarhatalliin – niitä oli runsaasti valittavaksi; olimme maaseudulla Sussexissa – ja itkenyt seuraavat kaksi viikkoa. Mutta niin ei käynyt, hän sanoi vain: “Meidän tarvitsee vain säädellä vauhtiamme ja pääsemme siitä läpi – luota minuun.”

Helpommin sanottu kuin tehty.

Ammattimaisena kontekstina sanottakoon, että vuosittainen 54 mailin  Brightoniin suuntautuva pyöräily oli tapahtunut edeltävänä viikonloppuna. Olemme alun perin suunnitelleet liittyvämme hauskanpitoon, mutta valitettavasti edellinen yö sattui osumaan pokeripeliin läheisten ystävien kanssa, mikä johti kolmeen tuntiin unta ja yhteen historian mittavimmista krapuloista ihmiskunnan historiassa. Krapula, jonka voisi myydä tieteelle, lainatakseni sanoja suurelta Bill Brysonilta.

Niinpä siirsimme aikataulua, jotenkin epämääräisesti. “Me teemme sen ensi viikolla,” joku meistä sanoi, ennen kuin halasi katulamppua ja julisti ikuista rakkautta, ja se oli viimeinen kerta, kun ajattelin sitä. Syvällä sisällä tiesin, että se tapahtuisi, mutta kuin hammaslääkärin tapaamisessa, työntelin väistämätöntä tilaisuutta mieleni takaosaan ja elin elämää normaalisti. Valitettavasti hetki tuli, jolloin en voinut enää sivuuttaa sitä, ja kolme tuntia ennen lähtöämme, soitin Tomille kysyäkseni, oliko hän: “...valmistautunut ja niin edelleens?”

“Joo, mies! Olen henkisesti valmistautunut tähän koko viikon, ja olen harjoitellut joka päivä triathloniani varten, joten tiedät, että pitäisi olla aika hyvässä kunnossa! Entä sinä?”

“Työskentelen vain epitafini parissa.”

Ennen kuin lähdimme, olin hermostuneessa levottomuustilassa. Tunsin sen kutittavan kutituksen, joka minulle tuli ennen maastojuoksukisoja, ennen kuin löysin erilaisia epäterveellisiä paheita, jotka vetoavat niin voimakkaasti teini-ikäisiin poikiin. Mielenkiintoni oli jo viisi mailia tien päässä, mutta kömpelö kehoni jäi hukkaamaan avaimia, kaatamaan tavaroita ja hukkaamaan avaimia uudelleen ja ylipäätään olemaan täysi idiotti. Todellinen este oli huomio, että olin jättänyt vaiheittaiset ohjeet reitille töihin, joten tämä tarkoitti, että minun piti käsin kirjoittaa ne internetistä, mikä kiireisen huolimattomuuden vuoksi aiheuttaisi väistämättä ongelmia myöhemmin päivällä.

Lopulta pääsimme ulos etuovesta, napsimme pakolliset kuvat ja käännyimme väärään suuntaan kadulla.

Poistuminen Colliers Woodista – minun Lontoon metsästäni – oli täysin ennustettavaa sen tylsyydessään. Paikka on asfalttiviidakko, solmittu liikennevaloista, ja se tuntui enemmän pakoreissulta kuin luonnolliselta osalta matkaa; logiikka, ei kestävyys, johti tietä.

Olimme ulkona pian, ja suurimmaksi iloksemme viime viikon ajoreittien kyltit olivat edelleen paikallaan, mikä osoitti oikean reitin, joten emme joutuneet turvautumaan sanelukirjoituksiini toistaiseksi.

Olimme molemmat hämmästyneitä siitä, kuinka äkillisesti olimme lähiössä. Muutos oli näennäisesti välitön; kadut olivat yhtäkkiä hiljaisempia, puita oli enemmän ja liikennevaloja vähemmän, ja eristyneet talot olivat persoonallisia, puhumattakaan ikimuistoisista hintalapuista.

Ensimmäinen kukkula – ja se ei oikeastaan ollut paljoakaan kukkula – tuli noin yhdeksän mailin kohdalla, ja se herätti minussa lamauttavaa epäilyä. Tähän asti ei ollut oikeastaan tullut mieleeni, että en ehkä olisi tarpeeksi kunnossa suorittamaan haastetta, mutta kun hiki alkoi valu valumaan nenästäni ja sydämeni alkoi kiihdyttää ylikierroksille ja jalkani alkoivat vahvasti vastustaa, yksi kirosana nousi hallitsevaksi voimaksi mieleni kentässä.

Huoleni hiipuivat jonkin verran, kun katsoin taakseni Tomin, joka oli päällään samanlainen ilme kuin sillä kertaa, kun hän oli edellislauantaina ystävystynyt sen katulampun kanssa – eräänlainen maaninen ilme, joka oli vahvistettu ristiset voideltavat silmät ja vino naama, ja jos en erehdy, pienen määrän valuvaa sylkeä. Moraalin vuoksi en kommentoinut tuolloin.

Ikuisuuden jälkeen löysimme itsemme huipulta, edelleen voitokkaasti istuen (tai pikemminkin kyhnjyöllä) pyöriemme päällä, jotka nopeasti heitettiin ruohoon suuren kaadettun puun rungon hyväksi, joka oli peitetty kaiverruksilla. Olimme saavuttaneet Woodmansterneen kylän, ja tuntui kuin olisimme voittaneet sodan ensimmäisen taistelun. Joten poltin savukkeen juhlistaakseni – ja sitten banaanin tasoittaakseni asioita.

*          *          *

Jos olet koskaan ihmetellyt, Englannin – ja mahdollisesti koko maailman – parhaat keksit löytyvät satunnaisesta pienestä maatilakaupasta nimeltä Fanny's, Markedge Lanella, juuri Mersthamin Surry-kylän ulkopuolella. En halua loukata keksejä yritämällä selittää, miksi ne olivat niin uskomattoman loistavia; haluan vain, että tiedät niiden olemassaolosta. Kauppa oli ainoa merkki kaupallisesta elämästä, jonka olimme nähneet Woodmansterneista, joka oli nyt viisi mailia takanamme, ja siinä oli niin outo sekoitus tunteellista romua, ettemme voineet vastustaa kiusausta tutkia ympäristöä. Se oli kuin karikatyyrinen maalaistalo, jossa oli kaikki, mitä odottaisit löytäväsi maatilakaupasta, eläimiä unohtamatta, mutta sekoittuneena harvinaisuuksiin kuten ruostuneisiin pyöriin (myynnissä), käytettyihin kirjoihin ja sarjakuvakirjoihin, lipunauhoihin, jotka roikkuivat sorateillä ja humoristisiin kyltteihin joka puolella. Kaikki oli hyvin viehättävää, sairaalla tavalla, ja varmasti ei mikään salaisuus, sillä paikka oli tupaten täynnä.

Ahmuttuamme niitä taivaallisia keksejä ja istuttuamme liian pitkään, vaelsimme takaisin pyöriimme ja jatkoimme iloisesti matkaa. Pian sen jälkeen lensimme M25:n ali, Lontoon laajalle leviävän suurkaupungin ympäröivän ylimmän kuilun, ja käännyimme Gatton Bottom -nimiselle tielle, mikä sai minut nauramaan useista lapsellisista syistä.

Oli tämän hetken ympärillä – toisen julman kukkulan jälkeen – että aloin sulkea itseäni. Pyöräily oli käynyt niin erittäin vaikeaksi, että otin ympäristöni vain kaikkein perustasolla. Kaikki suuntautui yksinkertaisesti polkemiseen, ja jatkui näin seuraavat 20 mailia. Olin heikosti tietoinen olevani Englannin maaseudun sydämessä – krikettipelit hoidetuilla nurmilla, hevoslaitumet, ankkalammikot, pienet kivikirkot sammalpeitteisten hautojen ympäröimänä, olkipäähineet köyhtyneiden viiniköynnösten alla, vanhat Tudorin talot, joilla oli tummat puupalkit, jotka notkuivat ajan painosta – mutta todellinen keskittymiseni oli kolmen metrin päässä oleva tie, tie, jonka ylittäminen toisi minut kolme metriä lähemmäksi Brightonin rannan kiveksiä.

Ja niin oli, että poljimme ja poljimme ja sitten poljimme vielä lisää. Taistelimme ylöspäin kukkuloilla kävelyvauhdilla, lensimme niiden alas ajovauhdilla, mutta aina peitimme maaperää.

Kun lopulta, viiden tunnin ja 40 mailin jälkeen, saavuttiin Ditchlingin kylään, ja pysähdyin tarkkailemaan edessä olevaa vihreää maamassaa. Ja luulen, että tässä kohtaa olimme tulleet mukaani.

Sanoilla ei yksinkertaisesti voi tehdä oikeutta. Riittää kun sanotaan, että se oli vaikeinta, mitä olen koskaan kestänyt – sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Meidän piti edetä omalla vauhdillamme; se oli ainoa tapa, jolla kumpikaan meistä saattoi päästä siitä läpi. Joten Tom, joka oli paremmassa kunnossa, katosi pian näkyvistä, ja jäin yksin tämän tien monsterin ääreen, ja pian vetäydyin tähän outoon maailmaan pääni sisällä, jossa käynnistyi raivoisa taistelu tahdonvoiman ja vaiston välillä. Laajat panoraamanäkymät rekisteröityivät vain hädin tuskin, ja tiesin, että jos pysähdyin ihailemaan niitä, en koskaan pystyisi palaamaan takaisin. Jalkani huusivat tuskasta, mieleni oli sekaisin, hartiani tärisivät, kehoni oli hiki-vesiputous.

Oliko se sen arvoista?

Tietysti se oli! Churchill sanoi: “Jos olet Helvetissä, jatka matkaa,” ja hän oli aivan oikeassa, kuten tavallisesti. Älä välitä siitä, että kehoni oli uuvuttava ja mieleni tuhoutunut. Olin voittanut Vihreän Monsterin – ja se tuntui hyvältä.

Näkymät olivat ennakoitavasti upeita – pohjoiseen valtava, samettisen vihreä kenttäkuvio, joka levisi usvaiseen horisonttiin, ja toisella puolella Etelä-Downeja, jotka kaatuivat toistensa päälle, lampaiden tahrimina – mutta upeinta Vihreän Monsterin korkeimmassa kohdassa East Sussexissa, tuulen viipyessä väsyneillä raajoillamme, oli onnellinen tieto siitä, että siitä merelle oli vain alamäkeä, ja vain alamäkeä.

Se innostus, joka tuli cruisesta Brightonin, nähtäessä laituri ja meri, imemässä suolaista ilmaa ja kuulemassa lokkien huutoja, oli sellainen, jonka en koskaan unohda – mikä on hyvä, koska en aio virkistää muistiani mihinkään aikaan pian.

*On vahvasti suositeltavaa, että järkevät ihmiset kaikkialla juovat jotain, jossa on korkeita proteiinitasoja tämän matkan maaliin saavuttamisen jälkeen. Se palauttaa erilaisia asioita ja on tärkeä, koska jollain syyillä, jotka unohdin.

Vaihtoehtoisesti voit etsiä lähintä baaria, tilata oikean juoman ja antaa itsellesi ja niille, joiden kanssa olet, kunnollisen taputuksen selkään.